Läsnäolo ja lapsen ja nuoren kuunteleminen nyt tärkeää


 

Söimme perhepäivällistä. Lapsi istui omalla paikallaan vaitonaisena. Kädet lepäsivät sylissä ja ruokalautanen nökötti koskemattomana pöydällä. Lapsen kasvoilla oli lasittunut ja poissa oleva katse. Eikö sinulle ruoka maistu, kysyin. ”Äiti, elämä ei tunnu enää samalta.” Sanat pysähdyttivät.  Katsoimme toisiamme tavallista kauemmin hiljaisuudessa. Pyysin hänet syliin. Siinä istuimme yhdessä ruokapöydän ääressä hiljaa jaetun kyynelvirran keskellä. Päässä risteili vastausvaihtoehtoja. Automaattiohjauksen lähettämät signaalit houkuttelivat lohduttamaan, väistämään, siirtämään huomion elämän positiivisiin asioihin. Koska sanat satuttivat myös minua, olisin halunnut kieltää hänen kokemuksensa, osoittaa hänen olevan väärässä ja todistaa, kuinka todellisuudessa hänenkin elämässään oli vielä paljon hyviä asioita, joista voi olla kiitollinen. Tunnistatko tilanteen?

Pysyin kuitenkin hiljaa.

 

Elämä on muuttunut, lapsen ja nuoren kuunteleminen ja läsnäolo on nyt tärkeää

Sitten totesin hänen kokemuksensa olevan täysin totta. Tosiasia oli, että moni asia hänen elämässään oli muuttunut, ja radikaalisti. Sanoin hänen sanoneen ääneen jotain sellaista, minkä moni ihminen maailmassa, tässä ihan lähelläkin, tunnistaa todeksi. ”Haluatko kertoa minulle, miten koet elämäsi muuttuneen?” Hän kertoi. Sanoja muuttuneesta arjesta. Siitä, miten 2-luokkalaisen arki oli nyrjähtänyt paikoiltaan. Kavereiden vähentymisestä virusuhan takia, koulunkäynnin kummalliseksi muuttumisesta ja kaikkialle levinneestä uhkapuheesta. Tosiasioita kaikki. Annoin hänen kertoa koko mielen päältä valuvan kuorman. Yritin keskittyä vain kuuntelemiseen ja pysymään rauhallisena. Tein tarkentavia kysymyksiä ja pohdin ääneen, minkälaisia tunteita hänen kertomiin ajatuksiin mahtoi sisältyä, kun itsessäni ne herättävät monenlaisia. Puhuimme niistä ja totesimme, että ”kummallinen” tuntuu tällä hetkellä oikein sopivalta tunnesanalta. Lopuksi tulivat kysymykset ”loppuuko tämä äiti koskaan? Voinko edes pitää syksyllä synttärit?”

Mitä sinä olisit lapsellesi vastannut? Itse koin lapsen suorien ja niin kohti tulevien kysymysten edessä itseni täysin riisutuksi kaikesta varmuudesta. Vaikka olisin halunnut vakuuttaa tämän painajaisen olevan pian ohi ja luvata elämän palautumisen hetken päästä ennalleen, en tehnyt sitä. Myönsin, etten tiedä. Kerroin, ettei kukaan ihminen varmuudella voi tietää. Palasin hänen kysymyksiinsä. Halusin tietää, minkä hän toivoisi mahdollistuvan tai jatkuvan pandemian loputtua, mikä hänen mielestään synttäreiden viettämisessä on merkityksellistä. Näistä asioista puhuminen sai lapseni silmät uudelleen tuikkimaan. Tärkeiksi koettujen asioiden nimeäminen ja kuormista puhdistettu mieli loi tilaa myös ruokahalulle. Saimme yhdessä todeta, miten konkreettisesti mielensopukoissa ääneen lausumattomat sanat, huolet ja pelot voivat täyttää niin, ettei ruoan nieleminen onnistu. Kurkkuun noussut sulkukin suli puheyhteyden rakentumisen myötä.

Kuka kuuntelee sinun huoliasi? Kenelle sinä voit jakaa ajatuksiasi?

Kun sinä jaksat, jaksat auttaa lastasi

Mitä tiukempia aikoja elämme, sitä enemmän meidän pitäisi ottaa todesta se, että meidän vanhempien tulee pitää huolta omasta jaksamisestamme. Kun sinä jaksat, jaksat auttaa lastasi. Minua puhuttelee ajatus siitä, että vain syvyys voi vastata syvyyteen. Jos minusta ei löydy tilaa, syvyyttä, vastaanottaa lapsen hätää, huolta ja kysymyksiä, en voi vastaanottaa niitä. Enkä palastella niitä hänen kanssaan ja hänelle sopivan kokoisiksi. Lapsia ei tarvitse suojella tosiasioilta vääristämällä totuutta, mutta heitä tulee auttaa kohtaamaan ne sen kokonaisina, kuin heidän ikä- ja kehitystasonsa sallii. Vääriä vastauksia ei tarvitse pelätä. Ainut todellinen pelko on puheyhteyden katkeaminen. Sitä kannattaa varjella viimeiseen hengenvetoon. Riittää, kun on kiinnostunut. Riittää, kun kuuntelee. Ottaa todesta. On vierellä. Vastausten aika tulee aina myöhemmin. Ne ihmiset löytävät usein itse.

 

______________________________________________________________________

Vanhemmuus käsissäsi -palvelu haluaa rakentaa suomalaista perhekulttuuria ja vanhemmuutta ja toivottaa kaikille merkityksellistä ja hyvää uutta vuotta!

Liity mukaan FB-ryhmäämme ja osallistu yhteiseen keskusteluun.


Kirjoittaja Mira Helimäki on psykologi ja perheneuvolatyön asiantuntija. Vanhemmuus käsissäsi -valmennuksen avulla Mira tarjoaa yhdessä neuropsykologi Heli Isomäen kanssa työkaluja, joiden avulla vanhemmat saavat apua haastaviin tilanteisiin lapsen tai nuoren kanssa.

Tutkimuksiin perustuvat työkalut ovat auttaneet jo tuhansia vanhempia saamaan paremman yhteyden lapseen tai nuoreen, sekä ratkaisemaan onnistuneesti tilanteita, kun mopo on meinannut lähteä lapsen tai nuoren kanssa käsistä. Mobiilivalmennuksen avulla vanhemmat saavat nämä käytännönläheiset työkalut suoraan takataskuunsa, työkaluiksi tukemaan lapsen tai nuoren kasvua hyvään elämään ja vahvaan itsetuntoon.