Riittämättömyyden tunne vanhemmuudessa


 

 

Vanhemmuudesta on nykyään harvinaista puhua ilman, että joku osapuoli alkaa puhua riittämättömyydestä. Upeaa, että vanhemmuudesta halutaan ja rohjetaan puhua ja tunteista puhuminenkin on sangen tervetullutta, mutta, miksi vanhemmuuden kylkeen on iskostettu juuri negaatioon viittaava tunne? Riittämättömyyden tunteesta puhuminen ja vanhemmuuspuhe ovat muodostuneet varsin tiiviiksi parivaljakoksi, jopa vanhemmuuspuheen keskiöön. Miksi? Olen miettinyt, onko riittämättömyysilmiö vanhemmuudessa tämän ajan ilmiö vai ikuisuusteema? Puhuivatko 60-, 70- tai 80 -luvulla ruuhkavuosia eläneet vanhemmat omasta vanhemmuudesta samaan tyyliin? Tästä voisikin virittää kiinnostavaa keskustelua myös omien vanhempien kanssa.

Onko käsitys riittämättömyydestä vain tunne

Onko riittämättömyys sinun käsityksesi mukaan sukua syyllisyydestä kumpuaville tunteille vai onko se tunteena eri puusta veistettyä? Mistä me itse asiassa puhumme, kun puhumme riittämättömyydestä? Kenen kädessä on mittanauha tai puntari, joka arvioi vanhemmuudessa mitattavan riittävyyden? Onko riittävyys jotain, mitä voi arvioida taidoissa, laadussa vai määrämuodossa? Kuka yhteiskunnassamme on asettanut standardin, johon omaa vanhemmuutta verrataan? Kasvatustieteilijät? Poliitikot? Psykologit? Opettajat? Lapset? Vai me vanhemmat itse?

Lastenlääkäri, psykoanalyytikko D.W. Winnicott (1867-1971) otti käyttöön riittävän hyvä vanhempi -käsitteen. Tällä armollisella käsitteellä hän viittasi vanhemmuuteen tehtävänä, mikä lähtökohtaisesti on ihmiselle mahdollista. Ajatukseen on sisäänrakennettu ajatus, että ihmisen paras mahdollinen hyvä toteutuu lähtökohdista, jossa ymmärretään täydellisyyden tavoittelemisen olevan usein hyvän vaarallisin vihollinen. Riittävän hyvä pyrkii parhaansa, mutta tunnistaa realiteetit. Riittävän hyvä tiedostaa, että kaikella tämänhetkisellä ymmärryksellä vanhempi pyrkii toteuttamaan vaihtoehdoista sen, mikä on mahdollista. Riittävän hyvä vanhempi pitää mielessään lapsen edun, mutta ei oman hyvän kustannuksella. Riittävän hyvä rakastaa, huolehtii ja kunnioittaa omaa ja toisen elämää.

Sille mitä rakastaa, sille ihminen haluaa antaa parastaan. Tärkeimmälle eli lapsilleen haluaa juurikin sitä parasta. Haluaisin kuitenkin haastaa meitä vanhempia riittämättömyyden tunteen kanssa. Vanhempi, joka hyväksyy itsessään ihmisyyden, rajallisuuden, keskeneräisyyden ja riittämättömyyden täydellisyyden edessä, voi hyväksyä sen myös lapsessa. Voisiko riittämättömyyden tunne myös suojata meitä vanhempia toistemme virheiltä ja väärintekemisiltä? Voisiko riittämättömyyden tunteen hyväksyä ihmisyyteen kuuluvana lajiominaisuutena, joka yhdistää meitä enemmän kuin erottaa? Oman riittämättömyyden kanssa painiskeleva vanhempi voi opetella pyytämään apua ja myös tarjoamaan sitä tarvitsevalle?

Kenen ääni se on joka puhuu

Kun riittämättömyyden tunne alkaa soimata, on hyvä pysähtyä kuuntelemaan, kenen ääni se on, kuka puhuu. Jos kyse on reaalimaailman äänestä, ääneen artikuloidusta, lapsen suusta nousevana kritiikkinä vanhemmalle, sen äärelle on tärkeä pysähtyä. Mitä lapsi toivoo, mihin lapsen tyytymättömyys kohdistuu, mihin lapsi toivoo muutosta. Usein vanhemmat kuitenkin kuvaavat riittämättömyyden tunteen kumpuavan sisältäpäin. Sisäinen vaatija soimaa, syyttää ja syyllistää. Näidenkin äänien ja viestien suhteen on syytä pysähtyä ja haastaa ne dialogiin. Liittyykö riittämättömyyden tunne yksinomaan omaan vanhemmuuteen vai nostaako riittämättömyys tunteena päänsä myös muilla elämänalueilla? Riittämättömyyden tunne voi olla säälimätön ja kyltymätön matkakumppani, jonka vatsaa ei voi täyttää. Riittämättömyys voi olla ahne kaveri, jonka vatsalaukku pysyy tyhjänä. Tähän kaveriin kannattaa tutustua ja antaa sen elää omaa elämää. Sen tunnistaminen on tärkeää, jottei se pääse sisäistymään ihon alle. Sitä voi moikata, mutta pitkän matkan kumppaniksi sitä ei kannata ottaa.

Mitä riittämättömyyden tunne kertoo meistä

Riittämättömyyden tunnetta voi myös kiittää. Se voi myös muistuttaa meitä asioista, jotka ovat meille vanhemmuudessa tärkeitä. Minkään yksittäisen tunteen ei kannata kuitenkaan ohjata päätöksentekoamme eikä toimintaamme. Riittämättömyyden tunnetta saa kuitenkin kuunnella, mitä se kertoo sinulle sinusta?

Jos lapsi tulee päivittäin halatuksi, nähdyksi ja kuulluksi ja hän saa kuulla olevansa ihana ja rakas, saa päivittäin ravitsevaa ruokaa, hänellä on mahdollisuus pukeutua siisteihin ja säänmukaisiin vaatteisiin ja  hänellä on mahdollisuus leikkiin, harrastamiseen ja liikkumiseen, ajatuksia riittämättömyydestä voi vähintäänkin kyseenalaistaa.

 

Vanhemmuus käsissäsi -palvelu haluaa rakentaa suomalaista perhekulttuuria ja vanhemmuutta ja toivottaa kaikille merkityksellistä ja hyvää uutta vuotta!

Liity mukaan FB-ryhmäämme ja osallistu yhteiseen keskusteluun.


Kirjoittaja Mira Helimäki on psykologi ja perheneuvolatyön asiantuntija. Vanhemmuus käsissäsi -valmennuksen avulla Mira tarjoaa yhdessä neuropsykologi Heli Isomäen kanssa työkaluja, joiden avulla vanhemmat saavat apua haastaviin tilanteisiin lapsen tai nuoren kanssa.

Tutkimuksiin perustuvat työkalut ovat auttaneet jo tuhansia vanhempia saamaan paremman yhteyden lapseen tai nuoreen, sekä ratkaisemaan onnistuneesti tilanteita, kun mopo on meinannut lähteä lapsen tai nuoren kanssa käsistä. Mobiilivalmennuksen avulla vanhemmat saavat nämä käytännönläheiset työkalut suoraan takataskuunsa, työkaluiksi tukemaan lapsen tai nuoren kasvua hyvään elämään ja vahvaan itsetuntoon.